[Português]
Suomennos: Tarja Härkönen
Kuvat tarkoittavat aluksi kaikkea. Ne ovat kiinteitä. Tilavia.
Heiner Müller
Runot ovat hieman kuuroja eivätkä kuvat aluksi
ole kenenkään. Silmä ne sytyttää. Kuva sataa
tihuuttaa. Runot myös mutta kuva altistaa itsensä.
Runo nostaa liekkiin, harkitsee ja hylkää. Ei kiihkeästi
tavoitellun näkökulman spiraalia eikä valohiukkasia
vailla päämäärää. Tutkiva katse ei vielä ole
kuva. Runot ovat kenkiä. Kuvat kaatuvat rähmälleen.
Runot ovat pätsi, ne ovat selkäsauna. Kuvat eivät
armahda, runo lävistää. Sana rikkoo suukapulan,
kuva ei aina liu’u, se odottaa. Runo puhuu
omissa nimissään narunsolminnan vaimeassa äänessä.
Laajeneminenko meidät vapauttaa kaksoissolmusta? Mutta
se ei vielä ole runo. Kuva pihtailee. Runot
sinnittelevät. Mehiläiset ja koko myrkyttyvä maailma.
Kuvat monistavat vanhat todisteet olemassaolosta. Ne
ovat suomuisia, ne ovat karvaita, ne ovat Medeioja. Runot
ovat väsyneitä. Kuvat mätänevät. Runot ovat
suitsukkeita, ne leijailevat. Runot loukkaavat. Kuvat syyttävät.
Loppiainen on kohtaaminen valossa, kuva voi olla
se ja myös sen vastakohta. Runo leviää.
Kuva vetäytyy. Runo kiihdyttää. Sana on kulunut,
kuva kovettaa. Kuva vetää ruumista hiuksista,
runo, nyrkki saavutus. Runossa hengitän kanssasi.
Kuva on aina jotain muuta. Runo valvoo ruumista. Kuvat
riisuvat meidät käärinliinoistamme. Kaikki alkaa
haudasta tai laitteen kipinästä. Kuva viipaloi, runo
turpoaa. Se tapahtuu suojaavan kuvan hiljaisuudessa.
Runo on muovia. Kuva lahjoo, se on
nila, sisäänvirtaus ja liemi. Ei jokainen piirustus ole kuva.
Runon kaari taivuttaa proosan. Kuva myllertää, se tulee
tuulessa joka viskoo paperit. Runo tekee reunahuomautuksia.
Runo on rietas, se laskeutuu reisiä pitkin, kun taas
kuva sanoo tule, se on nyt. Runo asioiden
varjossa. Kuva täynnä kärpäsiä. Tule, se on nyt.
