Sini Silveri

Talvi on kuolannut itsensä ruskeaksi ruohoksi tuulessa. Teiden välissä on sumua, usvaa ja heiluvia piha-aitoja. Jokin kostea tulee ulos minusta vihreälle vesipihalle. Merenpohjaan laskeutuu iltapäivän harmaanoranssi hetki: kohta josta päivä lopulta häviää, eli noin kello kolmen ja kuuden välinen pitkä laahus jonka aikana tiainen imeskelee vihreän talipallopussukan reunat viela kerran.
Heii, miten kiva peuran näköinen joulupihavalo teillä on, millainen maisemataulu jääkaapin vieressä keittiossä. Miten varovasti voikaan nousta ulkoiluvoimailulaitteen ylle yöllä täällä missä talvi hukuttaa meidät kaikki hitaalla ja huikealla liikkeellä.
Mänty katselee tätä kaikkea, muovautuu tuulessa kämmeneksi ja nostaa tsemppipeukalonmallisen siluetin jääkentän valojen eteen, sanoo: ”heii… ei se mitään”. Pitkään yöhön ajattelen että joku, joku ehkä Teboililta tulee ja ajaa terassin puoleisesta ikkunasta moottorikelkalla sisään sängylle jolla makaan hievahtamatta ja ikkunalasit ja telat käyvät kehooni. Toinen vaihtoehto on, että valopeura ratsastaa ikkunasta sisään.

*

Asema on kahdella ilmalämpöpumpulla ja kahdella muovituolilla kehystetty tasakattoinen punatiilinen rivitalo. Vesi on tullut ikkunatiivisteen läpi, kasvimaasta puolet on muovia, joen keskellä matalaa heinää. Suo tulvii tupasvilla, avohakkuuaukko työmaa-aluetta. Sukulaisen käsi hivelee penkin jalkaa; tämä on sinun, tässä sun on tanssittava. Täällä kotkut kutsuu itseään jaguareiksi; täällä sä voit olla Bumba, laitta öljyä veteen nousta voimalla dyyneiltä eteen, olla barbari, normaali asiakas. Elokuussa kasvit on sitten horjahtaneet ja putket levähtäneet. Kuivan ja kosteanmädän rytmi ajaa onnibussin ohi. Kylmä ja lämmin ilma vaihtelee syvän lammen tyyliin: valkoisia koivuja, mustaa vettä, valkoisia koivuja, minisuihkulähde, kirkkaanvihreää kammattua heinää. Viisto loppuvalo viittoo nurkalta, vihreä on kovan paljas ja raaka. Sinitarransininen sadepilvi oikealla, alhaalla tupsupäähorsmavilla räjähtää tuuleen. Rivitalo katoaa. Auringonlasku heittää yli harteitten ja alkaa sirotella itseään. Persikan väri leijailee noin vain tuhnusena ilman keskellä ja minä haluan olla aalto rykelmässä, vaikuttaa muiden mukana meren olemukseen, olla kaikki me bailaamassa avonaisessa diskossa. Haluan syödä muovituolit, kylvää jaguaarilla peltoa syyssateessa, ratsastaa suihkulähteellä, tehdä navastani uudenvuodenyön kukkulan, hajamielisenä kastella aivoniittyä, juhlia titaanidiskossa.

*

Rentoina rannalla, makaamme, kuvittelemme jäätelön maun ja teemme käsistämme tötterön. Syömme useasuisesti, emmekä odota enää visa electronin toimivan. Aika valuu, on paljon ihmisiä ja vähän sukupuoleen liittyvää tarpeistoa. Iho palaa.
Ilmalämpöpumppu humisee tuolla, emmekä enää saavuta sitä ja se vajoaa pohjaan.
Luopumisen jälkeisessä tilassa tiedämme, olemme olleet passiivisia, olemme olleet ennakoivia. Luopumisen linnasta lähtiessämme olemme maalattuma keltahampaisia valkoisia, meillä on mustia uurteita otsilla ja ulkona sulamme upeiksi keramiikka-astioiksi. Katselemme yhtä lehteä puussa sillä meidän täytyy olla ajattelematta yöbussin aikatauluja, tarkistamatta niitä netistä matkalla vessaan, tietämättä tilin saldoa. Tulee tuhlailla sanoja esineitä ajatuksia, puhua noin vain tästä kaikesta, pelkäämättä selitystä, olemalla tarkka siinä, tekemällä tarkasti pelko, tekemällä tarkasti sanat, ei-tietäminen. Sillä ei ole mitään kivaa lomaa, ansaittua poissaoloa, runollisuutta.
Olemme samaa kukan konseptia, veden konseptia, mullan konseptia, munankuorta, mullansinistä käsissämme.